Jokin artikkeli tämän aamun Hesarissa viritti jälleen miettimään kuolemaa ja hautajaisia. Kahdeksantoista vuoden aikana olen ehtinyt pappina olemaan mukana aika monissa hautajaisissa. Niihin ei totu koskaan, mutta ei niissä kosketa pelkästään kuolema, vaan usein myös elämä. Näissä yhteyksissä olen tehnyt yhden järkyttävän havainnon, joka on muuttanut minua ja arvojani. 

Olen huomannut, että ihmiset eivät oikeasti tunne perheenjäseniään kovin hyvin. Perheenjäsenet kertovat mielellään kalenteritapahtumia vainajansa elämästä: syntymäpäivä, hääpäivä, sairastumisen päivä, kuolinpäivä. Mutta kun kysyn millainen hän oli ihmisenä, ihmiset eivät osaa vastata. He eivät tiedä millaisista asioista heidän äitinsä, isänsä tai puolisonsa piti, mikä teki hänet iloiseksi, millaisia ystäviä hänellä oli, mitä hän murehti, mitkä olivat hänen elämänsä vaikeat ajat. He eivät osaa kertoa, millaisia elämänvaiheita, mielipiteitä tai arvoja mummulla tai vaarilla oli. Joskus leski ei osaa kertoa, mitä hänen puolisonsa harrasti ja kenen kanssa.

Usein vainajasta kerrotaan, mitä hän teki 'minun/meidän hyväksi', kuten hoiti mielellään lapsia tai auttoi taloudellisesti, joskus kun apua tarvittiin. Enkä nyt puhu sellaisista sukulaissuhteista, joissa ei tavata usein, vaan sellaisista, joissa ihmiset asuvat samassa pihapiirissä tai tapaavat ehkä joka viikko. Ja millaista sitten on suvuissa, missä tavataan vain harvoin.

Ja niin hautaamme jälleen vainajan, jota kukaan ei tuntenut. Ihmisen, joka tapasi perheenjäseniään usein, mutta siitä huolimatta hänellä ei ollut ketään  kenelle kertoa yksinäisyydestään, huolistaan ja pitkästymisestään. Hautaamme yksinäisen suomalaisen. Ja itkemme omaa yksinäisyyttämme.

Tämä havainto on muuttanut minun arvojani niin, että haluan elää lähellä perheenjäseniäni. En vain fyysisesti lähellä, vaan ennenkaikkea niin, että todella opimme tuntemaan toisemme. Haluan, että minut tunnetaan tässä elämässä. En aio poistua tästä elämästä ilman, että perheenjäseneni voivat sanoa tunteneensa minut ja minä heidät. Aion siis kertoa itsestäni heille, vaikka heitä ei aina kiinnostaisi kuunnellakaan. Aion jakaa heille huoliani ja pelkojani, ilojani ja surujani, hulluuttani ja hellyyttäni.

Haluan oppia tuntemaan minun elämääni annetut ihmiset. Aion olla aktiivisesti mukana lasteni ja muiden läheisteni elämässä: kysellä ja kuunnella, tukea kun sitä tarvitaan, miettiä työpaikanvaihto- ja asunto-ongelmia, pieniä ja suuria iloja ja murheita. Aion järjestää heille juhlia ja antaa lahjoja. Puhua mesessä, auttaa siivouksessa ja muutoissa. Laittaa ruokaa ja järjestää peli-iltoja.

Tämä on minun pieni taisteluni tässä maailmassa (ja tässä maassa) vallitsevaa välinpitämättömyyttä vastaan. Kenenkään ei tule kulkea elämän läpi yksin, kenenkään todella tuntematta häntä. Tehkää tälle asialle jotain. Omasta perheestä on hyvä aloittaa. Niistä joita rakastaa.