Aatonaattona havahduin jälleen tuttuun tunteeseen: paniikkiin. En millään ehtisi jouluksi kaikkea mitä halusin. En ehdi paistaa joulutorttuja, en kirjoittaa runoja lahjapaketteihin, en tehdä kiisseliä jälkiruuaksi. Joulukuusen koristeissa on parantamisen varaa. Joulun ajan saarnojen loppuhiominen jää tekemättä. Joulupöytäliinan silittämiselle ei ole aikaa. Koira joutuu olemaan takkuinen. Yksi lapsista saa ehkä yhden lahjan vähemmän kuin toiset kaksi. En tiedä ehdinkö tarkistaa asian. Onkohan kaloja tarpeeksi? Entä jos ruoka loppuu kesken ja joku jää nälkäiseksi? Joulusaunaa en onnistunut tänä vuonna järjestämään.

Milloinkaan ei jouluni ole täydellinen. En ole vielä koskaan onnistunut saamaan kaikkea valmiiksi. Usein olen joutunut turvautumaan toisten apuun. En riitä, en ehdi, en pysty.

Ja kuitenkin joulun tulee. Aattoiltana vauhdikkaiden nuorten aikuisten lasteni kesken vallitsee rakkaus ja harmonia. Ruuat maistuvat ja kukaan ei jaksa kaikkea - lisävaiva olisi vain tuonut lisää turhautumista. Aattona kaikkin on täydellistä. Pitää vain osata unohtaa kaikki se, missä on epäonnistunut. Pitää unohtaa oma riittämättömyyden tunne. Jos en niitä pysty unohtamaan, en pysty myöskään nauttimaan joulun lahjoista, jotka todellakin ovat kaikkia tavaroita suuremmat: rauhaa, rakkautta ja iloa!