Eilen illalla katselin ja kuuntelin tv:n A-talk ohjelmaa, jossa keskusteltiin, pääsiäiseen sopivasti liittyen, kirkosta. Usein on niin, että keskustelussa kaikki puhuvat vähän toistensa ohi. Niin nytkin. Hoh-hoijaa.

Katsojalle kuitenkin syntyi yksi oivallus: kirkon odotetaan miellyttävän kaikkia. 

Miellyttäminen on mukavaa. Elämä ihmisten kanssa on helpompaa, jos kenelläkään ei koskaan ole paha mieli. Jos voi tehdä kaikki onnellisiksi ja tyytyväisiksi. Tiedän paljon ihmisiä, joista on aivan sietämätöntä aiheuttaa toiselle ihmisella pettymyksiä. Kirkosta on nyt tullut sellainen yhteisö, jonka odotetaan aina myötäilevän ja miellyttävän ihmisiä. Näin ajatteli eilisessä tv-keskustelussa ainakin naispappi, naispappeuden vastustaja, Elävä sana -seurakunnan työntekijä ja muistaakseni joku muukin. Vapaa-ajattelijoiden edustaja sanoi, että kirkosta eroajien joukossa on niitä, jotka pitävät kirkkoa liian vanhoillisena ja myös yhä enemmän niitä, joiden mielestä kirkko on liian vapaamielinen, liberaali. Kaikki esittivät kirkolle vaatimuksia: kirkon tulisi olla sellainen kuin minä haluan. MINÄ HALUAN. MINÄ.

Mahdotonta on miellyttää kaikkia. Enää se ei näytä onnistuvan. 

Kirkon pitää siis itse määritellä itsensä. Ja niinhän se tekeekin. Moni ei vain kykene näkemään, että kirkon tylsyys, hitaus ja harmaus ovat turvallisia ja suvaitsevaisia piirteitä, joiden jatkuminen on valinta. Suomen Ev-Lut. kirkossa evankeliumia ei julisteta huutaen vaan kuunnellen ja pienin sanoin, joita väsynyt ihminen kykenee ottamaan vastaan. Ravintoa uskolle ei kaadeta ihmisten päälle vaan annetaan pieni, suupalan kokoinen annos kerrallaan. Kuin ehtoollisleipä tai viini.

Ja tämä on kirkon valittu linja. Ja minä ainakin pidän siitä. Ja pysyn tässä kirkossa.