Suomessa on alkanut uusi aika. Se alkoi Jokelan tragediasta. Olemme saaneet kauhistella tapahtumien samankaltaisuutta Kauhajoella. Pelkäämme, että se ei loppunut vielä tähän.

Yksittäisen tapahtuman voisi sivuuttaa sattumana. Kauhajoen tragedia muokkaa todellisuuttamme ja pakottaa uudelleen arvioimaan toimintatapoja ei vain seurakunnissa vaan koko yhteiskunnassa.

Kirkon ääni tässä tilanteessa huutaa lisää sielunhoitoa ja hädän varhaisempaa tunnistamista. Se on kuitenkin laastaria haavoille. Sielunhoito on hyvä asia ihmisille, joilla on hätä. Sielunhoidollinen suhtautuminen on kuitenkin niin syvälle tunkeutunut kirkon toimintatapoihin ja toimintaa ohjaaviin asenteisiin, että se näyttäisi todellisuudessa olevan tärkein kirkon toimintaa ohjaava arvo.

Laastarin sijaan olisi nyt, kriisin jälkeen, annettava vitamiineja. Vitamiinit kasvattavat vastustuskykyä, kestävyyttä. Olen sitä mieltä, että kirkon pitäisi nyt ja tulevaisuudessa panostaa voimakkaammin kasvatustyöhön, koska se on sitä todellista ennaltaehkäisevää työtä, vahvistavia vitamiineja kasvaville seurakuntalaisille. On pyrittävä aktiivisemmin tavoittamaan lapsia ja auttamaan heitä elämään oikea, iloinen lapsuus. On vahvistettava lasten ja nuorten itsetuntoa, on pohdittava yhdessä heidän kanssaan hyvän ja pahan eroa, on valmistettava heitä kohtaamaan myös elämän vaikeat asiat. Siihen ei riitä lohduttava puhe rakastavasta Jumalasta. Tarvitaan aitoa iloa ja läsnäoloa.

Kasvatustyö on tulevaisuusorientoitunutta, kun taas sielunhoito katselee taaksepäin. Jostain syystä kirkko kuitenkin haluaa mieluummin nähdä ihmiset apua tarvitsevina kuin iloisina. 

Jos nautitaan enemmän vitamiineja, ei tarvita niin paljon laastaria.