Olen kesän aikana lueskellut harvakseltaan Richard Dawkinsin kirjoittamaa (ja Kimmo Pietiläisen suomentamaa) kirjaa Jumalharha. Olen auttamattomasti myöhässä, koska kaikki muut ovat lukeneet Dawkinsinsa jo pari vuotta sitten, kun se ilmestyi.
Kirja on teologille suorastaan hauskaa luettavaa. Dawkins on luonnontieteilijä ja tiedemies, mutta tässä kirjassa hän esiintyy saarnamiehenä, jolla on selkeä viesti lukijoilleen. Hänen viestinsä on ilmaistu jo kirjan otsikossa: Jumala on harhaa. Siitä seuraa loogisesti se johtopäätös, että jokainen joka uskoo Jumalaan on harhautunut tai jopa harhainen.
En ole vielä(kään) päässyt kirjassa kovin pitkälle, sillä aina silloin tällöin Dawkins myös aidosti pysäyttää ajattelemaan. Hyvin paljon Dawkinsin kritiikistä kohdistuu sekä tavallisiin että oppineisiin kristittyihin, jotka eivät niinkään ole pyrkineet aitoon keskusteluun uskon tai uskonnon asioista vaan ainoastaan pakkosyöttämään toisille omat näkemyksensä. Ketäpä sellainen ei ärsyttäisi.
Tämä Dawkinsin palaute kristityille - kaikille aktiivisesti uskosta keskusteleville kristityille, saarnaajille ja opettajille erityisesti - on mielestäni otettava äärimmäisen vakavasti. Haluttomuus tai kyvyttömyys aitoon dialogiin johtaa "Richard Dawkins"in tapaisiin ilmiöihin.
Mistä aidon dialogin sitten tunnistaa? Sen tuntomerkkejä ovat aito toisen ihmisen ja hänen mielipiteidensä kuuntelu ja kunnioitus, vapaus muodostaa oma mielipiteensä itsenäisesti eli manipuloinnin tai vaikuttamisen poissaolo. Aidosssa keskustelussa on kummallakin keskustelijalla mahdollisuus korjata tai muuttaa omaa mielipidettä. Jopa oman tietämättömyyden myöntäminen kuuluu aitoon dialogiin. Ja ehkä tärkeimpänä kaikesta: aidossa dialogissa on läsnä pohjamutiin saakka ulottuva rehellisyys.
Eikä sitten taas olla kaukana niistä asioista, jotka perinteisesti liitetään kristilliseen lähimmäisenrakkauteen.
