Yksi nykyisen työelämäntilanteeni parhaita puolia on se, että pääsen useammin kuin ennen osallistumaan messuun ihan tavallisena seurakuntalaisena. Messun yksityiskohdat näkee aivan eri näkökulmasta kuin messua toimittaessa. Ja huomio kiinnittyy usein epäolennaisiin yksityiskohtiin. Siis eri asioihin kuin mihin messun suunnittelijat kaikessa viisaudessaan haluavat seurakuntalaisten huomion kiinnittää.

Eilen olin messussa Kirkkopäivillä Jyväskylässä. Osallistuin messuun juhlateltassa ja paikalla oli muutama sata tai jopa yli tuhat ihmistä. Tunnelma oli kiva ja kaikesta aisti, että toimittajat olivat sydämellään mukana siinä mitä tekivät. Huomioni ryösti kuitenkin eräs pieni kuorolainen, ehkä ei vielä kouluikäinenkään tyttö, jota messu väsytti ja pitkästytti. Hän haukotteli estottomasti, unohteli laulun sanoja, jutteli vieruskaverin kanssa ja oli oma itsensä. Ehkä messun tyylipisteet vähän kärsivät, mutta viesti oli vahva: ei se messu mitään suorittamista ole vaan saa osallistua juuri sellaisena kuin on. Ei aina tarvitse osata ja jaksaa.

Saarnaan oli panostettu. Lapuan piispa Simo Peura ja kolme opiskelijaa keskustelivat luomakunnan sunnuntain teeman pohjalta. Opiskelijat tulivat seurakunnan eteen ilman papereita, rennosti, vaikka aluksi jännitys vähän näkyikin. Saarnan edetessä puheeseen tuli luonteva rytmi ja jokainen sai puhua itselleen tärkeistä asioista. Piispasta ei voi sanoa samaa. Hän palasi omissa puheenvuoroissaan vähän väliä papereihinsa. Puhetapa muuttui muodolliseksi ja asia hävisi hienosti muotoiltujen lauseiden alle.

Ajattelin, että voitaisiko saarnoja koko kirkossa muuttaa niin, että papereiden käyttäminen olisi kiellettyä. Näin papit eivät voisi puhua asioita, joita eivät ole sisäistäneet. Itsekin muistelen omista saarnoistani ehkä parhaana sitä, jolloin eksyin paperista enkä koskaan löytänyt sinne takaisin. Oli pakko katsoa kirkossa olevaa seurakuntaa ja puhua heille se, mitä oikeasti ajattelin päivän tekstistä. Mutta tämä siis tapahtui vain kerran enkä ehkä uskaltaisi tehdä sitä tarkoituksella.

Messussa oli myös lapsia ja huomasin, että joitain häiritsi lasten ääntely. Jonkin rukouksen jälkeen seurakunta vastasi laulamalla "Aamen" niinkuin tapana on. Se eniten meluava lapsi tunnisti sanan ja alkoi myös huutaa "Aamen!" "Aamen!" Monta kertaa. Siinä oli jotain liikuttavaa.