Reilu viikko sitten olin mukana Kirkon lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäivillä, jonne oli kokoontunut n. 1200 kristillisen kasvatuksen ammattilaista. Oli monella tavalla antoisat päivät. Ohjelmassa puhuttiin paljon hyvää ja viisasta ja erityisesti uuden Punaisen veisukirjan julkaisutilaisuus oli koskettava.
Kaksi asiaa neuvottelupäivillä sai minut mietteliääksi. Ensimmäinen liittyy keskiviikkoaamun tilaisuuteen ja toinen kaikkiin tilaisuuksiin ylipäänsä. Keskiviikkoaamun ohjelma kokonaisuudessaan oli hyvin suunniteltu ja toteutettu. Yleisön viihdyttämisen vuoksi kaiken keskelle lienee upotettu pieni kohtaus vanhaa Tarzan-ja-Jane-leikkiä, jossa Tarzan kantaa Janen virran yli. Leikkiä on leikitty ripareilla ja siellä Tarzanille tavataan antaa tyylipisteitä suorituksesta jollain periaatteella, jota en enää muista. Tarzaniksi pyydetään tai valitaan vapaaehtoisia rippikoululaisia. Tarkoitus on saada hyvät naurut Tarzanin kustannuksella.
Kun tämä Tarzan ja Jane -leikki alkoi, huokaisin alistuneesti. Yli 20 vuotta olen tehnyt kaiken minkä yksi ihminen voi poistaakseni rippikoulu- ja nuorisotyön leikkivalikoimista sellaiset, missä nauretaan yksilöille tai nolataan ketään. Toivoisin, että jollain mahtikäskyllä poistettaisi kaikki leikit, joissa ylipäänsä tarvitaan vapaaehtoisia. Ja kaikki sellaiset, joissa nolataan ketään. Ja sellaiset sketsit, joissa pilkataan vammaisia, maahanmuuttajia, seksuaalisia vähemmistöjä tai muuten vaan erilaisia. Lisäksi haluaisin poistaa kaiken epäkunnioittavan seksuaalisuudella tai perheväkivallalla leikkimisen.
Ai miksi? Vapaaehtoisleikissä en ole vielä koskaan nähnyt, että itse vapaaehtoisella olisi ollut hauskaa tai hän olisi nauranut. Kaverit ovat nauraneet sitten sitäkin enemmän. Olen myös huolissani siitä, mitä vapaaehtoisleikit ja nolausleikit tekevät ryhmädynamiikalle. Koska kukaan ei halua joutua naurunalaiseksi, täytyy nuorten saada kaikkien huomio kiinnittymään pois itsestä ja paras keino siihen on kiusaaminen. Kaikkien huomio kiinnittyy yhteen tai muutamaan kiusaamisen kohteeksi joutuneeseen.
Neuvottelupäivillä huomasin, että taisteluni kirkollista nuorisokulttuuria vastaan on ollut turha ja nolaamiskulttuuri on edelleen voimissaan.
Ehkä on vähän kaukaa haettua sanoa, että tämän nolaamiskulttuurin vuoksi nuoret aikuiset eroavat kirkosta. Riparilla on kivaa, kun saa iltaohjelmissa nauraa toisille. Isosena on kivaa, kun saa nolata toisia. Mutta muutama vuosi myöhemmin siitä kaikesta on jäljellä vain jokin epämääräinen kiusaantunut olo ja moni miettii, miten on voinut joskus nauraa sellaiselle. Ja haluaa ottaa etäisyyttä sellaiseen.
Toinen asia neuvottelupäivillä oli neuvottelun puuttuminen. En nähnyt enkä kuullut sellaisista ohjelmista, missä olisi ollut mahdollisuus keskusteluun. Keskustelu oli korvattu mm. musiikkiesityksillä, sketseillä ja videoilla, jotka kaikki olivat varmasti ihan hyviä sellaisenaan.
Keskustelusta oli kuulemma luovuttu, koska osallistujia oli niin paljon. Minusta se kuulosti tekosyyltä. Olen ollut osallistujana isoissa seminaareissa, joissa on keskusteltu.
Keskustelujen puuttuminen viestii siitä, että neuvottelupäivien järjestäjiä ei kiinnosta kuulla osallistujien ajatuksia niistä ajankohtaisista aiheista, joita päivillä käsitellään. Yksisuuntaisen viestinnän nimi ei ole neuvottelu. Ilkeästi voisi kysyä pitäisikö neuvottelupäivien nimi muuttaa lapsi- ja nuorisotyöntekijöiden aivopesupäiviksi?
