Lähtiessäni seurakuntatyöstä kirkon keskushallinnon palvelukseen sanoin puolileikilläni jollekin, että lähden vuosien epäsäännöllisen työn jälkeen kirkkohallitukseen lepäämään. Ja hah, kaikkea muuta on tämä kulunut vuosi ja kaksi ja puoli kuukautta kirkkohallituksessa ollut. Se on ollut jatkuvaa voimavarojen jakamista jättimäisten suurten hyvien hankkeiden välillä. Ja että työaikako muka suojelisi väsymiseltä? Ei minun kokemukseni mukaan, mutta siitä joskus toisella kerralla enemmän.

Paljon työn ja väsymisen keskellä kadotin hetkeksi näköalan siihen mikä on olennaista ja tärkeää. Katse oli kohdistettava lähellä oleviin työtehtäviin eikä voimia riittänyt katsella kauemmas. Onneksi tänä viikonloppuna luin kirjan, joka auttoi minua jälleen tarkentamaan olennaiseen. 

Sain viikko sitten käsiini Christer Åbergin kirjan Syvänteessä. Sen alaotsikko kertoo kaiken: Läheiseni päätti kuolla - kuinka selvisin surussa. Kirjoittaja on pappi, jonka vaimo teki itsemurhan sairastettuaan masennusta monta vuotta. Kirjoittaja on onnistunut kuvaamaan surua tavalla, joka tuntui tutulta. Omat suruni ovat olleet toisenlaisia, mutta pappina olen saanut olla mukanan monien ihmisten suruvaiheissa. Korulauseiden pinnallisuus on paljastunut monta kertaa.

Kirjassa Åberg käsittelee myös kirkkoa tarkkanäköisesti ja säästelemättä. Lainaan tässä kohtaa, joka palautti mieleeni sen, miksi teen kirkon työtä:

"Läsnäolon puute on kirkon uskottavuuden kaikkein suurin ongelma. Läsnäolo on kirkon kohtalon kysymys, sillä läsnäolossa on ylösnousemus.

Haluan tarkentaa ja sanoa, että meidän pappien läsnäolemisen kyvyn puute on kirkon uskottavuuden suurin ongelma.

Tämän huomaa sellainen ihminen, joka sairauden, kärsimyksen ja kuolen ääreltä, yhteiselämän rikkinäisyyden keskeltä tai tarkoituksettomuuden syövereistä käsin hakee pitävää pohjaa elämälleen. Silloin ei riitä saarnojen uskonnollinen vakuuttelu, seurakuntatyö kirkollisena viihteenä tai kirkolliset toimitukset ulkokohtaisina riitteinä. Kun isä etsii huumepoikaansa öisiltä kaduilta, ei keskustelukumppani saa vilkuilla kelloaan ja odottaa radion urheiluohjelman alkamista."

Sama kyllä koskee kaikkia seurakuntien työntekijöitä eikä vain pappeja. Vaatimuksena se tuntuu kovalta.

Kuinka kenestäkään on siihen?

Uskon, että vasta oman elämän kriisien ja läpielettyjen surujen kautta työntekijässä vähitellen kasvaa aidon läsnäolon kyky. Suru on niin rankka kokemus, että sitä ei voi toivoa kenellekään. Ehkä sen sijaan voi toivoa ymmärrystä surun ja kriisen keskellä kamppaileville työntekijöille. Ajattelen, että ymmärrys ei ole jotain sellaista, jota tarjotaan; ymmärrystä vain osoitetaan, useimmiten katseella tai pienellä eleellä, joka osoittaa sen, että tietää millaisessa elämän koulussa toinen parhaillaan on.

Ja nykyisessä työssäni yritän soveltaa tätä, juuri tätä, verkkoon ja siellä käytäviin keskusteluihin. Ja saada muutkin tekemään niin.