Viikon takaisella Saksan vierailullani muistin, että osaan jutella lampaiden kanssa. Lampaat oli jo päästetty ulos laitumelle, jossa ne söivät tuoretta, vihreää ruohoa. Tämä yksi yksilö, melkein vielä karitsa, oli eksnyt muista ja huuteli surkealla, vähän käheällä äänellä. Pakkohan sille oli vastata. Yritin parhaani mukaan imitoida sen valittavaa määkinää ja ilmeisesti onnistuinkin, koska se tuli minua kohti iloisemmin määkien. Ulkonäköni oli kuitenkin lampaan mielestä väärä ja se kääntyi mennäkseen pois. 

Olen kerran aiemminkin jutellut lampaiden kanssa. Olin seurakunnan järjestämällä nuorten matkalla perehtymässä Paavaliin. Pienellä laivalla seilasimme viikon verran Turkin rannikolla, otimme aurinkoa, uimme, keskustelimme, leikimme ja lauloimme. Ja tietenkin tutustuimme nähtävyyksiin ja kuvittelimme Paavalin kävelemässä siellä pölyisillä teillä ja seilaamassa rannikkoa pitkin. 

Yhtenä iltana laivamme ankkuroi pienen saaren rantavesiin. Saaresta kantautui villin rosmariinin tuoksu ja lampaiden määkinä. Varovasti kokeilin kuulevatko lampaat, jos minäkin alan määkiä. Kuulivathan ne. Ja ilmeisesti ymmärsivätkin jotain, sillä ne tulivat rannan tuntumaan ja vastasivat määkimiseeni kuin sanoen: "Yksi meistä on tuolla veden varassa. Miten saisimme hänet pelastettua?" 

Muistan vieläkin sen kummallisen tunteen, kun huomaa voivansa jotenkin alkeellisesti kommunkoida täysin toisenlaisen elävän olennon kanssa. En voi väittää, että olisi ymmärtänyt mitään siitä, mitä ne lampaat sanoivat, mutta ne ymmärsivät jotain siitä mitä minä sanoin. 

Olen nähnyt elokuvan hevoskuiskaajasta. Siinä on jotain hienoa, että joku osaa kommunikoida hevosen kanssa ja auttaa sitä. Lampaan kanssa määkimisessä taas ei ole mitään hienoa. Tai ei ollut, kunnes muistin, mitä kaikkea Jeesus sanoo lampaista ja paimenista. 

Jos minulta ei ole kysytty sata kertaa, koska kirkon sosiaalisen median ohjeistus valmistuu, niin sitten ei ole kysytty kertaakaan. Oletin kysymyksen kuihtuvan koulutusten alkamisen jälkeen, mutta niin ei käynytkään. Sen vuoksi viime vuoden keväällä päätettiin ryhtyä sitä ohjeistusta tekemään. Ohjeistuksen tarkoitus on tukea ja auttaa seurakuntia ja muita kirkon työyhteisöjä, kun he ottavat haltuun sosiaalista mediaa. Kirkossa ilmeisesti uskotaan, että kaikissa tärkeissä asioissa on selkeä ohjeistus ja ohjeistuksen olemassaolo kertoo, että asia on tärkeä. 

Uusi tie vai perinteen tie?

Ohjeistuksen tekemiseen arvelimme olevan kaksi tapaa: perinteinen ja uusi. Perinteinen tapa olisi ollut perustaa korkea-arvoisista asiantuntijoista koostuva työryhmä, joka olisi pitänyt kymmenen kokousta ja saanut aikaiseksi paperisen raportin. Uusi tapa olisi se, että tehtäisi sosiaalisen median ohjeistus käyttäen sosiaalista mediaa ja ottaen arjen asiantuntijat eli ne, jotka työssään käyttävät sosiaalista mediaa. Koska Hengellinen elämä verkossa -hankkeessa kukkii luova hulluus ja heittäytyminen (nuo kaksi kirkkohallituksen perusominaisuutta ;) ) päätettiin valita uusi tapa. 

Some ohjeistuksen työvälineeksi valittiin wikialusta (Purot-wiki) ja aloitettiin hommat. Kaikkia osallistavan työtavan nimenä on ”crowdsourcing”, joka kääntyy Suomeksi sujuvimmin joko joukkoistamiseksi tai  talkoistamiseksi. Koska talkoistaminen verkon kautta on uutta, päätettiin tehdä jotain tutullakin tavalla: järjestetään siis kolme seminaaria, joissa työntekijöitä rohkaistaan ja innostetaaan sekä wikiin että sosiaaliseen mediaan. Kaksi seminaaria on nyt pidetty ja kolmas tulossa. Lahdessa ja Jyväskylässä pidettyihin seminaareihin osallistui yhteensä yli 100 henkeä ja Suuntaviivat-wikiin on kirjautunut lähes saman verran ja anonyyminäkin voi kommentoida. 

Kohtuullista, mutta ei vielä loistavaa, arvioi HEV-tiimimme täällä Katajanokalla tähänastista toimintaamme.

Ensimmäinen versio valmis

Sosiaalisen median ohjeistus kuulosti meistä myös vähän hallinnolliselta ja siksi päätettiin, että tuloksen nimeksi tulee Sosiaalisen median suuntaviivat. Suuntaviiva on oikeastaan nuoli, joka ohjaa toimintaa ja liikennettä. Olemme saaneet paljon palautetta siitä, että kiellot ja rajoitukset eivät ole avuksi netissä seikkaillessa. Työntekijät tarvitsevat toimintansa tueksi ennemmin vinkkejä, vaihtoehtoja ja kevyitä positiivisia muistutuksia. 

Nyt näyttäisi siltä, että tuleva ohjeistus muodostuu kolmesta osasta: 1. Lait ja tietoturvaohjeet, 2. Suuntaviivat ja 3. Suosituksia / neuvoja. Ensimmäistä lukua emme voi muokata, toista varmasti muokataan vähitellen sosiaalisen median kehittyessä ja muuttuessa. Kolmas luku pysyköön aina avoimena niin että sen kautta leviävät hyvät ideat ja käytännöt ja tarttuu innostus.

Suuntaviivat-luku on jaettu tällä hetkellä neljän otsikon alle. Näistä otsikoista on jo tullut palautetta, että ne eivät oikein toimi. Otsikot ovat:

• Ole valmis kohtaamisiin!
• Ole aito!
• Olet asiantuntija!
• Olet työyhteisön jäsen!

Nämä otsikot eivät ole vielä lopulliset ja toisia otsikoita saa ehdottaa. Otsikoiden alla olevat ohjeetkin ovat vielä keskeneräisiä ja niiden loppuunsaattamiseen tarvitaan ehkä juuri sinun panostasi.

Nyt on kommentoinnin aika

Nyt kirkon sosiaalisen median ohjeistuksen ensimmäinen versio on wikissä kommentoitavana. Juuri nyt on kommentoinnin aika, jos haluat, että ohjeistuksesta tulee hyvä. Ole siis hyvä ja ota aikaa lukeaksesi ja kommentoidaksesi näitä suuntaviivoja, joihin esimiehesi tulee tulevaisuudessa vetoamaan. 

Eilen sain ensimmäisen kerran ikinä julkisen palkinnon työstä. Se oli tärkeä ja merkittävä hetki. Palkinto on nimeltään Vuoden kristillinen mediateko ja sen myöntää Kristillinen medialiitto. Tänä vuonna palkinnon saajan valitsi Thorleif Johansson. Lisää voi lukea mm. Seurakuntalainen.fi:stä, Kotimaa24.fistä ja evl.fi/tiedotteesta, koska en aio nyt referoida jo muualla raportoituja faktoja vaan kertoa palkinnon herättämistä ajatuksista. 

Kuvassa Thorleif Johansson, minä, Hannu Majamäki ja Ulla Oinonen. Katso meidän ilmeitä :D 

Palkinto ja sen vastaanottaminen on herättänyt minussa kolmensorttista pohdintaa. Ensimmäinen liittyy tekemäämme työmäärään. Olemme Hengellinen elämä verkossa -hankkeessa nimittäin tehneet paljon töitä, tosi paljon töitä, jo kolme vuotta. Vaikka meillä on työaika, jonka pitäisi rajata työhön liittyvä puuhastelu klo 8-16 väliselle ajalle, ei se vaan toimi niin. Jos haluaa uudistaa kirkkoa, on tehtävä töitä virastoaikaan ja sen jälkeenkin. Iso laiva kääntyy hitaasti ja sen kääntäminen vaatii paljon voimaa. On myös jaksettava sitkeästi pitää ruori oikeassa asennossa, jotta homma jatkuu. 

Kuluneiden kolmen vuoden aikana olen nähnyt työtovereissani väsymistä, koska työtä näyttää olevan niin paljon. Yhdessä saatu tunnustus myös auttaa jaksamaan, antaa uutta intoa ja rohkaisee väsyneitä. Ja projekti päättyy tämän vuoden lopussa. 

Toiseksi tunnustuspalkinto oli mielestäni palkinto kaikille niille seurakunnan työntekijöille, jotka ovat eri tavoin heittäytyneet verkkomaailmaan ja alkaneet tehdä työtä siellä elävien ihmisten parissa. Kirkko kuuntelee ihmisiä muutamissa valtakunnallisissa palveluissa ja sitä kuuntelevaa kirkkoa edustaa verkossa n. 100 työntekijää, jotka ovat sopineet, että saavat käyttää jonkun verran työaikaa verkkotyöhön. Sen lisäksi todella monet kohtaavat ihmisiä esim. Facebookin chatissä. Ehkä verkkoa käyttää työssään jo n. 2000 työntekijää, joista valtaosa nuoriso- tai perhetyössä. 

Valtakunnallisissa verkkopalveluissa kuten Suomi24:fissä ja Facebookin Kirkko Suomessa -chatissa työskenteleminen on haastavaa ja antoisaa ja ehkä juuri moninaisuutensa vuoksi myös kuluttavaa. Työntekijät sielläkin väsyvät. Vaikka työ on vielä uutta, sinne tarvitaan koko ajan uusia työntekijöitä. Olisi tärkeää, että jokainen seurakunta kantaisi oman vastuunsa valtakunnallisista verkkopalveluista. Yhteydenottojakin tulee kaikkien seurakuntien jäseniltä. 

Ja kolmanneksi, mieleeni jäi eilisissä juhlapuheissa mainittu vastatuuli, jota HEV-hanke on joutunut kohtaamaan.  

Vastatuulta on ollut (ja tulee varmasti olemaan jatkossakin) monenlaista. Vastatuuli pukeutuu kyseenalaistamiseen, mitätöimiseen, teologisten perusteiden kyselemiseen ja huokailuun. Vastatuuli puhkuu sanomalla, että ei ole aikaa, on organisaatiouudistus ja rakennemuutos. Vastatuuli sanoo, että kohtaa mieluummin ihmisiä kasvotusten ikäänkuin netti ja kasvotusten olisivat vaihtoehdot. Niille, jotka haluavat tulla kohdatuksi verkossa, kasvotusten ei ole vaihtoehto. Vastatuuli huokaa työn raskautta ja vaativuutta. Vastatuuli sanoo, ettei voi vaatia sitä työkavereilta. Vastatuuli epäilee internetin tietoturvaa ja arvaa heti joutuvansa identiteettivarkauden kohteeksi. Vastatuuli näkee hallinnollisia esteitä ja budjettivarojen niukkuutta. Ja kun on ne seurakuntarajatkin.

Muutosvastarinta pukeutuu monenlaisiiin vaatteisiin. Arvostan ja kuuntelen sitä, koska sen nostamat kysymykset auttavat ehkäisemään suurimpiä ylilyöntejä ja huteja. 

Mutta silti olo on kuin olisi kolme vuotta roikkunut valtamerilaivan keulassa kasvot tuuleen käännettyinä. Saamamme tunnustus antaa energiaa jaksaa roikkua siellä edelleen. Kasvot edellä täysillä eteenpäin - edelleen. 

 

 

Moni on kysynyt yleisesti ja myös minulta henkilökohtaisesti miten tehdään lukijoita kiinnostava hengellinen tai kirkollinen blogi. Kysymyksen taustalla kuultaa hurskas toive, että sellaisen resepti olisi helposti jostain löydettävissä ja sovellettavissa. 

Valitettavasti sellaista reseptiä ei ole. Uskovaisia, hengellisistä asioista tai kirkosta kiinnostuneita lukijoita on niin monia erilaisia, että yhtä toimivaa sisältökonseptia ei voi olla. On kokeillen löydettävä oma tyylinsä ja tapansa ja omat lukijansa.

Itse seuraan yhden pastorin blogia, joka kerta toisensa jälkeen saa minut oivaltamaan uutta, kyseenalaistamaan vanhaa. Tämä blogi huokuu aitoa ja vilpitöntä luterilaista hengellistä elämää. Kas tässä: Nadia Bolz-Weber ja Sarcastic Lutheran.  Valitettavasti suomalaisten blogien joukosta en ole löytänyt mitään, missä näin elävästi yhdistyisi teologia ja elämä. 

Nadia Bolz-Weber toimii pappina Denverissä, Coloradossa seurakunnassa, joka haluaa olla avoin kaikille ja on siksi ottanut nimekseen House for all sinners and saints. 

Viimeisimmässä kirjoituksessaan blogisti-pastori pohtii tarvitaanko kirkossa penkkejä, jotka jähmettävät tilan käytön yhteen tiettyyn malliin. Hänen seurakunnassaan penkkejä ei ole, vaan käytetään irtotuoleja. Alttari on sijoitettu keskelle huonetta ja tuolit voidaan järjestää sen ympärille aina sillä tavalla, joka messun viettämisen kannalta tuntuu järkevimmältä tai toimivimmalta. Penkit tuotiin kirkkohin vasta uskonpuhdistuksen jälkeen, kun ihmiset eivät jaksaneet kuunnella pitkiä saarnoja seisten. 

Olen usein kuullut seurakuntapappien pohtivan miten ihmeessä saisi seurakuntalaiset ottamaan aktiivisemman roolin messussa. Nadia Bolz-Weber on kehittänyt yhdessä seurakuntansa kanssa tavan, miten messusta tulee enemmän yhdessä tehty. Messuun tullessaan kirkon eteisessä on tarjolla 15-18 erilaista tehtävää, jotka ihmiset poimivat mukaansa messun käsiohjelman kanssa. Käsiohjelman kannessa siis selvästi sanotaan, että tämä käsiohjelman haltija esim. lukee päivän rukouksen tai tekstin. Nämä tehtävät seurakuntalaiset tekevät nousten seisomaan omalla paikallaan. Pastori itse kuitenkin huolehtii synninpäästöstä, saarnasta ja ehtoollisen asetussanoista. 

Huh millaista virkistävää vallattomuutta! Ja miten mahdotonta täällä meillä. 

Luterilaista identiteettiä voi vahvistaa lukemalla myös The Living Lutheran -blogisivustoa, joka on meikäläisen Kotimaa24-blogimetsän sisar, mutta huomattavasti vähemmän poleeminen. 

Miten siis luoda elävä ja toimiva kirkollinen/hengellinen blogi? Voisiko ottaa mallia sellaisista blogeista, joita itsekin mielellään lukee? Nadia Bolz-Weberin eilen julkaistu kirjoitus on muuten jaettu sosiaalisessa mediassa 1448 kertaa. Tämä on myös hyvä esimerkki siitä, miten tavallinen seurakuntapastori voi hyvän blogin kautta moninkertaistaa työnsä vaikuttavuuden. 

Pitkähkön hiljaisuuden jälkeen palaan taas tänne blogosfääriin. Blogini sisältää sekalaisia kirjoituksia ja harkitsin jo kokonaan uuden blogin aloittamista sisällön terävöittämiseksi. Koska blogini ei alunperinkään ollut mihinkään yhteen teemaan erikoistunut blogi, päätin kuitenkin jatkaa täällä. Voihan täällä ehkä kirjoittaa vähän asiapitoisemminkin. 

Nyt seuraa henkilökohtainen tunnustus: minä uskon blogeihin. 

Olen tullut siihen tulokseen seuratessani sosiaalista mediaa, että juuri blogit ovat se kaikkein vaikuttavin ja tärkein sosiaalisen median väline. En nyt ryhdy arvioimaan muita, - ehkä sen aika tulee myöhemmin. Blogeja lukemalla saa paljon tärkeää tietoa. Omassa blogissaan voi julkaista omia havaintojaan ja ajatuksiaan. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin sisältö. Nyt paljastan teille viisi blogia, joita luen säännöllisesti.  

1. Kari Latvus: Dosentin ikkunasta 

Kari Latvus on teräväsanainen ja selkeä kirjoittaja, jonka alkuperäinen missio on liittynyt köyhyyteen ja diakoniaan, mutta nyt blogin painopiste on yhä enemmän kirkkopoliittisissa kysymyksissä. Kari arvioi selkein vedoin esim. piispaehdokkaita eikä kaihda ottamasta kantaa. Ei siis mitään hygieenistä journalistista otetta. Lähes poikkeuksetta Karin kirjoitukset herättävät paljon keskustelua, eniten ehkä Facebookissa.

2. Suomensuojelija

Tykkään maistella sanoja. Sanat maalaavat kuvia, tuovat ajatukset kuultaviksi ja muokkaavat todellisuutta. Kieli muuttuu koko ajan (20 vuotta rippikoulu- ja nuorisotyössä opetti ainakin sen) ja haluan säilyttää tuntuman siihen millaisilla sanoilla uudet sukupolvet ilmaisevat itseään. Lari Kotilainen on suomenkielen tutkija ja on väitellyt Suomen kieliopin muuttumisesta, mutta hänen asenteensa ei ole professorimaisen säilyttävä vaan uudistava. Hauskakin. Hän on blogannut myös Aku Ankassa, jossa on julkaistu hänen riemastuttava kirjoituksensa Akun usein käyttämästä "Kääk"-sanasta. 

3. Lehmätkin lentäis 

Harto Pönkä on pitänyt blogia sosiaalisesta mediasta jo monta vuotta. Blogissaan hän kertoo mm. tilaisuuksista, joissa hän käy kouluttamassa ja usein julkaisee myös käyttämänsä diaesitykset. Näin Harton blogista on parin kolmen viime vuoden aikana muodostunut oikea sosiaalisen median tiedon aarreaitta. Sosiaalisessa mediassa tapahtuu vain vähän sellaista, mistä Harto ei olisi kirjoittanut. 

4. Juhana Kokkonen's things  

Jostain minulle on syntynyt käsitys, että Juhana Kokkonen aloitti blogin kirjoittamisen lähinnä prosessoidakseen jossain avoimesti väitöskirjaansa liittyviä kysymyksiä. Tämän nerokkaan oivalluksen takia myös tällaiset laiskurit kuin minä voivat lukea tiivistettyä, selkeää ja suupalan kokoisiin paketteihin jaettua painavaa asiaa mm. yhteistoiminnallisuudesta ja organisaatioiden muutoksesta.  

5. Vierityspalkki.fi 

Jos haluan nopeasti päivittää tietoni siitä, missä sosiaalisessa mediassa tai digitaalisella rintamalla ollaan menossa, avaan Vierityspalkki-blogin. Vierityspalkkiin kirjoittaa useita eri kirjoittajia, kukin omasta näkökulmastaan. Blogissa on ollut herkullisia kirjoituksia, joissa on arvioitu mm. digitaalisen viestinnän toimistoja, viestinnän käytäntöjä tai esitelty nipussa tietyn saman genren palveluja. On myös ollut jännittävää seurata koosteita digitaalisen viestinnän työpaikoista. Ammattinimikkeet eivät ole siitä maailmasta, jossa minut koulutettiin työtä tekemään. 

*

Olen töissä kirkossa, mutta vain yksi näistä blogeista käsittelee päivänpolttavia kirkollisia asioita. Muut ovat ehkä enemmän ikuisuusasioita. Mitähän se minusta kertoo? 

 

Elämän arkeologiset kaivaukset toivat päivän valoon vanhoja papereita opiskeluajoiltani. Niiden joukossa oli Helsingin yliopiston opintotukilautakunnan päätös myöntää minulle Viidennen tarkk'ampujapataljoonan stipendi vuonna 1983. Stipendin suuruus oli 50 markkaa lukukaudessa ja sain sitä kahdeksan lukukauden ajan. 

Anoin tuota Viidennen tarkk'ampujapataljoonan stipendiä, koska muistin isän joskus kertoneen, että hän oli saanut sen omana opiskeluaikanaan. Opiskeluaikanaan hän oli jo kahden lapsen isä ja stipendit ja muut pienetkin tulot olivat varmasti tervetulleita lapsiperheelle. Lisäksi hän kertoi, että koska kukaan ei enää 1950-luvulla tiennyt kenen esi-isä on ollut Viidennen tarkk'ampujapataljoonan joukoissa, stipendiä ei haettu eikä sen vuoksi myöskään jaettu.  

Kun päätös stipendin myöntämisestä nyt osui silmiini, ajattelin selvittää edes itselleni mikä se Viides tarkk'ampujapataljoona oikein oli ja miltä ajalta stipendi oli peräisin. Ja entä jos oikeasti olisinkin ollut oikeutettu saamaan sen? 

Kiitos taas hakukoneen, internetistä löysin Aleksanterin yliopiston ohjelman vuodelle 1917-1918, jossa lueteltujen jaossa olevien stipendien joukossa on myös etsimäni:  

"Tarkkampujapataljoonan, Viidennen suomalaisen, 3 à 140 mk. neljäksi vuodeksi. Oikeutettuja niihin ovat niiden rintaperilliset, jotka pataljoonassa palvelivat 1) upseereina tahi siviili-virkamiehinä silloin kuin se 1830 hajoitettiin; 2) upseereina tahi siviili-virkamiehinä 1812—1827; 3) vanhempina alaupseereina samaan aikaan. Jos semmoisia hakijoita ei ole, annetaan stipendit muille tutkinnon suorittaneille ylioppilaille, siksi kuin etuoikeutettu ilmestyy. Hakijain ollen muuten yhtä oikeutetut, on enemmän tarvitseva etuoikeutettu. Etuoikeutettujen ei tarvitse tutkintoa suorittaa, jos niitä ei ole useampia kuin avonaisia stipendejä."

Stipendin juuret olivatkin kauempana kuin arvasinkaan. 

Viides tarkk'ampujapataljoona perustettiin Kuopioon, kun Suomi vuonna 1809 siirtyi Ruotsin valtakunnasta Venäjän alusmaaksi ja armeijakin järjestettin uudestaan. Silloin Suomeen perustettiin kolme prikaatia, joissa kussakin oli kaksi pataljoonaa. Yhdessä pataljoonassa oli neljä sadan miehen komppaniaa. Näitä joukkoja kutsuttiin Tarkk'ampujapataljooniksi, koska sotilailla oli aseenaan kiväärejä, jotka olivat huomattavasti tarkempia kuin musketit, edellisen tuliasesukupolven edustajat.  

Stipendi, joka minulle myönnettiin vuonna 1983 oli siis tarkoitettu niiden jälkeläisille, jotka 150 vuotta aikaisemmin olivat palvelleet kuopiolaisessa kiväärimiesten joukoissa. Voin varmuudella sanoa, että ei minulla eikä isälläkään ollut esi-isää, joka olisi siellä palvellut. Saimme stipendin, koska siihen oikeasti oikeutetut eivät sitä tienneet anoa. Ehkä olimme kumpikin omassa sukupolvessamme niitä enemmän tarvitsevia, jotka 1917 ilmoituksessa mainitaan. 

Käsittääkseni nämä Helsingin yliopiston ns. pikkustipendit on nykyään lopetettu. Tavallaan se on sääli. Jälkikasvukin olisi voinut hakea tätä samaa stipendiä, johon heilläkään ei oikeastaan ole oikeutta. Olisihan tässä jo aineksia perinteeksi. 

 

Kävin tänään työn puolesta vierailulla Hakunilan seurakunnassa ja, niin kuin joskus käy, sain olla saamapuolella. Kuulin siellä tarinan yhdeksänvuotiaasta Nyytistä, joka viime keväänä teki laulun Hiljaa ikonin edessä. Nyytin isoäiti tunsi ihmisiä seurakunnasta ja kävi niin, että Nyyti lauloi yhdelle uuden laulunsa yhdelle työntekijälle puhelimessa. 

Laulu oli puhutteleva ja seuraavana päivänä se videoitiin ja laitettiin Pyhän Annan lastenkirkon Facebook-sivulle. Pääset katsomaan videon tästä. 

Video sai Facebookissa paljon katsojia, sillä sitä jaettiin innokkaasti. Yksi katsojista ja vaikutetuiksi tulijoista oli Ruotsissa asuva Sanna Bäckvall, joka halusi tehdä tanssin Nyytin lauluun. Tanssi videoitiin ja tämäkin video ladattiin Facebookiin. Pääset katsomaan tanssivideon tästä. Nyt ihmiset voivat Pyhän Annan lastenkirkon sivulla iloita sekä laulusta että tanssista. 

Tässä on minulle jotain hyvin koskettavaa. Uskon syvä hiljaisuus on pohjimmiltaan yksinkertaista ja kaunista, koskettavaa ja tarttuvaa. Koko aikuisen ikäni olen etsinyt sanoja, joilla voisi kuvata sydämen hiljaisuutta ikonin edessä, ja kerta toisensa jälkeen ne sanat pakenevat minua. Tavoittelen niitä kuin tuulen kuljettamia keltaisia lehtiä. 

Näissä kahdessa videossa on nyt tavoitettu jotain siitä, mitä minäkin etsin. "Hiljaa ikonin edessä, kuin mehiläinen makeassa medessä..." 

Ja aavistelen, että olemme vasta nähneet ja kuulleet jonkin tarinan alun.