Käsiini sattui Nuorten YTY-lehti ja sen numero 5/2007. Pääkirjoituksessa Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen taivastelee sitä, että kirkon rahoista suurin osa menee kahteen asiaan: henkilöstökuluihin ja rakennuksiin. Pentikäinen sanoo, että rahaa tulisi ennemmin käyttää enemmän keskeisten toimintojen kehittämiseen.

Mietitäänpä hetkinen mitä se kirkko oikein kiinteillä henkilöstökuluilla ja rakennuksilla tekee.

Olen samaa mieltä Pentikäisen kanssa siitä, että kirkon tehtävä on hädän lievittäminen ja haavoittuneiden hoitaminen. Auttamisen ytimessä on ihmisten kohtaaminen. Tai vielä tarkemmin sanottuna, kahden ihmisen kohtaaminen. Missä tätä ihmisen kohtaamista sitten tapahtuu? Kaupan keksi- ja kahvihyllyn välissäkö toinen voi purkaa hätäänsä toiselle? Ei, kyllä siihen tarvitaan rauhallinen ja turvallinen ympäristö, sellainen kuin toimisto tai kerhohuone. Syvempää kohtaamista varten tarvitaan pidempi aika, leiri, retki tai retriitti. Niitä varten taas tarvitaan leirikeskuksia, sillä retriittejä ei voi pitää edes kolmen tähden hotellissa.

Toisen ihmisen kuunteleminen ei ole helppoa. Se vaatii keskittymista. Se vaatii omien murheiden syrjään laittamista ja toisen hädän näkemistä ja tunnistamista. Oman päivätyön ohessa sitä jaksaa juuri sen verran kuin omilla perheenjäsenillä on tuen tarvetta. Tarvitaan siis ihmisiä, jotka on erotettu toisten kohtaamiseen ja kuuntelemiseen. Tähän tehtävään erotetuille on maksettava palkkaa, jotta he jaksavat sitä tehdä. Tulee siis kiinteitä henkilöstökuluja. Erilaisten uusien työtapojen kehittäminen ei sekään tapahtu ilman henkilöstökuluja.  

Kirkon historiassa on sana, joka kuvaa kirkon ja kristittyjen tehtävää hyvin. Se sana on vieraanvaraisuus. Se tarkoittaa, että on ihminen, joka ottaa toisen vastaan. Tämä vastaanottaminen viihtyisässä tilassa. Vieraanvaraisuus tarkoittaa lepopaikan ja virkistyksen tarjoamista. Vieraanvaraisuus sisältää ajatuksen toisen ihmisen hyväksymisestä ja kunnioittamisesta. Vieraanvaraisuuteen kuuluu myös vieraan palveleminen. Vieraanvaraista kirkkoa tämä maa kaipaa.

Toivoisinpa, että kirkkoni strategioissa ei niin paljon tuijotettaisi rahasummia, kiinteistöjä ja pörssikursseja vaan tulevaisuudensuunnitelma olisi avoimuuden ja vieraanvaraisuuden strategia. Sen toteuttamiseen tarvitaan ihmisiä ja taloja.

(Tiedän toki, että rahakysymys on realismia ja siinä on osoitettava vastuuntuntoa. Palaan siihen ehkä seuraavassa kirjoituksessa. Tämän tarkoitus on nyt vähän ärsyttää.)