1318267060_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Noin kaksi viikkoa sitten hiljaisella kotitielläni kuoli pyöräilijä onnettomuudessa. Kuolinpaikalle tuotiin valkoinen pyörä ja sen juurelle on tuotu kynttilöitä ja kukkia. Pyörään on ripustettu lyhtyjä, kukkia ja kortteja. Päivittäin näen ihmisiä pysähtyneenä pyörän viereen. 

Kuolema koskettaa myös silloin, kun kuollut ihminen on tuntematon. Se muistuttaa omista suruista. 

Surevien lohduttaminen on tärkeää. Kun isä kuoli kesällä, sain paljon erilaisia osanoton ilmauksia läheisiltä, tutuilta ja jopa aivan tuntemattomilta ihmisiltä. Olen niistä kaikista kiitollinen ja ne tuntuivat oikeasti siltä, kuin joku olisi ottanut kannettavakseen pienen palan minun suruani.

Ehdottomasti suurin osa osanoton ilmauksista tuli Facebookin tai sähköpostin kautta tai sitten kasvotusten tavatessa. Kun äiti kuoli vuonna 1996, sain valtavasti kukkia ja kortteja. Koko koti oli täynnä erilaisia kukkia. Nyt isän kuollessa sain kukkia yhdeltä ystävältä ja kortteja tuli kolme tai neljä. 

Olen ollut tästä muutoksesta hieman hämmentynyt ja miettinyt sen merkitystä. Facebookin ja sähköpostin kautta osanoton ilmauksen voi lähettää helposti ja siististi surevaa häiritsemättä. Sureva voi itse pureskella suruaan sopivan kokoisina pieninä palasina silloin, kun hänelle itselleen se parhaiten sopii. 

Liian suuri hienotunteisuus voi jättää surevan aivan liian yksin. Suomalainen näyttää ajattelevan, että ensin oltava läheinen, että voi viedä surukotiin ruokaa tai tarjota muuta konkreettista apua. Mutta voisi toimia niinkin, että naapuri tai ystävä tulee läheisemmäksi surun aikana auttaessaan surevaa. 

Sureminen on muistamista. Isällä oli aina autossa sellaisia kovia hedelmäkarkkejä, joita säilytetään peltipurkissa. Isän kuoleman jälkeen ostin sellaisia minäkin ja säilytän niitä autossa. Kerran tai kaksi viikossa syön yhden karkin, hymyilen surumielisesti ja muistan isän eksentrisiä piirteitä.