Ystävyyden ikoni on monille tuttu Taizesta. Kun näin sen ensimmäisen kerran, se heti puhutteli minua jollain syvällä tavalla. En pitänyt sitä erityisen kauniina, mutta jokin siinä kosketti minua niin että tahdoin katsella sitä aina uudestaan.

Ehkä osansa oli sillä, että löysin ystävyyden ikonin sellaisessa elämäntilanteessa, jossa tunsin itseni hyvin yksinäiseksi ja epäonnistuneeksi. Kyselin uskon perustuksia, epäilin kaikkea mitä minulle oli opetettu. Mikään järjellinen perustelu ei auttanut minua uskomaan. 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ystävyyden ikonissa on kaksi aikuista hahmoa, ei Madonnaa ja lasta eikä yhtä yksittäistä uskon sankaria. Ikonin kaksi aikuista hahmoa seisovat, tai kulkevat, rinnakkain. Heidän välillään on kuitenkin kunnioittava etäisyys, he eivät tungettele toistensa tontille. Uskova ja Kristus. Elämänkriisissä oli helppo asettua kuvaan uskovan paikalle.

Juuri jotain sellaista silloin tarvitsin, että joku seisoo, tai kulkee, rinnallani, lempeästi tukien ja läsnä ollen, joku joka ei jätä yksin. Ja kuitenkin tarvitsin omaa tilaa, tilaa ottaa omia askeleita, ja ehkä tehdä omia virheitäkin.

Jälkeenpäin kun katsoin tuota kulkemaani vaikeaa matkaa huomasin, että moni ihminen oli ollut minulle samalla tavalla läsnä kuin Kristus on Uskovalle tuossa ikonissa. Moni oli pysynyt rinnallani, ollut tavoitettavissa, mutta ei tullut liian lähelle. Moni oli jaksanut kuunnella pohdiskelujani ja kysymyksiäni, kapinaani ja raivoani. Ja lempeästi he olivat kääntäneet katseeni kohti tulevaisuutta, pois menneisyyden haavoista.

Nuo muutamat ystävät olivat minulle Kristuksen sijaisia, hengellisiä ohjaajia ja olen heistä ikuisesti kiitollinen.