Miten ihmeessä voi selittää sen, että juuri uskovat kiistelevät keskenään niin kovasti? Tätä olen monta kertaa miettinyt seuratessani ns. kirkollista keskustelua. Juuri nyt kuuminpana käy keskustelu homoseksuaaleista. Jollain tahoilla vaaditaan uskollisuutta Raamatulle, toisaalla uskollisuutta Jeesuksen opetukselle, kolmannella taholla kristillisille arvoille ja jossain puhutaan solidaarisuudesta ja humanismista.

Tämän kiistelyn käsittämättömyys on omiaan leimaamaan koko kristillisen uskon omituiseksi. Miten nämä erot voisi selittää ihan tavalliselle ihmiselle ymmärrettävällä tavalla? Samaan Jumalaanhan tässä kuitenkin uskotaan ja saman Jeesuksen opetuslapsiksi tunnustaudutaan.

Ei minulla ole vastausta omaan kysymykseeni, älä pelkää. Jokainen vastaus johtaa vain uusiin kysymyksiin. Voisiko olla niin, aivan yksinkertaisesti, ilman syvällistä teologista käsitteistöä, että kiistoissa on kysymys nimenomaan jumalakuvasta, siitä, mitä ajatellaan Jumalasta. Koska kiistojen osapuolet kaikki vilpittömästi ja rehellisesti pitävät itseään kristittynä, ei ole mahdollista lähestyä asiaa siitä näkökulmasta, että toiset ovat oikeammassa kuin toiset. Mutta saattaisiko ero olla ihmisen tunnemaailmassa ja erityisesti läheisyydentunteessa Jumalaan.

Ns. Raamattu-uskolliset usein kokevat (tai ainakin sanovat kokevansa) Jumalan itselleen hyvin läheiseksi arkipäivässä rinnallakulkijaksi ja auttajaksi. Olen itsekin kasvanut sellaisissa ympäristössä, jossa usein puheissa ja opetuksessa etsittiin tunteita ja henkilökohtaista vastausta. Jumalan puhuttelu tuntui ja herätti tunteita. Jumala oli lähellä ja kosketti. Tunteet olivat yksi mittari, joka kertoi uskosta. Ehkä tämä oli oikein ja hyvää.

Ongelman on se, että kun joku valtavan suuri tulee lähelle, ihminen ei enää kykene näkemään kokonaisuutta ja kriittinen ajattelu saattaa jäädä vähemmälle. Kun on puiden keskellä, on vaikea hahmottaa metsän muotoa.

Jeesuksen opetuksen ja kristillisten arvojen puolustajat taas näyttävät usein kipuilevan sen kanssa, että Jumala ei tunnu läheiseltä. Ikään kuin heidän ja Jumalan välillä olisi kunnioittava etäisyys, jonka päästä Jumala näyttäytyy suurena ja majesteettisena, pelottavanakin. Kunnioittavan etäisyyden päästä kuitenkin kokonaisuus näkyy selkeämmin. Kaukaa metsää katsellessa ei voi halata puita.

Toista näkökulmaa ei voida pitää 'oikeampana' kuin toista. Ei voida jättää huomioonottamatta, että metsä koostuu puista ja että puut kasvavat metsässä. Kumpikin näkökulma pysyy ja jää niin kauan kuin kristittyjä on .

Pyrkikää siis etsimään todellinen kunnioitus keskustelukumppania kohtaan.