Luulisin, että jokainen pelkää tekevänsä virheitä, mutta missään muualla virheitä ei pelätä niin paljon kuin kirkon työssä. Olemme ylpeitä kirkostamme ja meillä on oikea oppi, oikea raamatuntulkinta, oikea virkarakenne ja oikeat käytännöt.

Asialla on kääntöpuolensa. Jos tiedetään, mikä on oikein, tiedetään myös mikä on väärin. Jos jokin asia on väärin se on joko syntiä tai virhe. Näistä kahdesta synti on helpompi, koska kirkon sanomassa keskeistä on anteeksiantamuksen julistaminen. Mutta virheisiin ei ole mitään ratkaisua. Virheiden tekijä saa hävetä.

Virheiden välttämisestä on tullut oikein taidetta. Vain virheetön suoritus on täydellinen suoritus. Jo messussa on niin monta kohtaa, missä voi tehdä virheen, että on miltei mahdotonta pitää täydellistä messua. Pappina voi elehtiä väärin, voi valita vääriä virsiä, voi lukea tekstiä huonosti, voi olla, että ääni ei osu mikrofoniin, kengät kopisevat tai ehtoollisleipä putoaa lattialle. Kanttorin virheet kuullee jokainen. Seurakuntalainen saattaa nousta väärässä kohdassa seisomaan, laulaa väärää virren säkeistöä tai mennä väärää reittiä ehtoollispöytään.

Vielä pahempaa on, jos pappi saarnatessaan sanoo jotain virheellistä. Sellaisista virheistä kannellaan tuomioikapituliin, joka joutuu selvittämään asian.

Kummallista on, että virheettömä jumalanpalveluksen jälkeen ihminen voi tuntea itsensä jotenkin pettyneeksi.

Mielestäni suurin virhe on virheiden välttäminen. Tuttu sanonta sanoo, että se joka ei tee virheitä, ei tee mitään muutakaan. Vähiten virheitä tehdään siis silloin, kun ei tehdä mitään. Jos virheetön on täydellinen, on kaikkein täydellisin virheetön se, mikä on kuollutta, koska siinä ei enää ole mitään tilaa virheille.

Nuorena pappina muistan erään ensimmäisistä messuistani, missä lauloin alkutervehdyksen vahingossa nuotin vierestä. Koskaan ei seurakunta ole vastannut yhtä voimakkaasti. Se oli erittäin puhuttelevaa. Täydellinen suoritus olisi ollut rutiinia, virhe oli inhimillinen ja puhutteleva.

Kirkosta ja uskosta puhutaan nykyään verkon keskusteluryhmissä enemmän kuin missään muualla, vaikka mukaan otettaisi seurakunnan live-elämäkin. Näissä keskusteluissa puhutaan ihmisille ja tehdään ja virheitä eli sanotaan sellaista, mikä ehkä tiukan tulkinnan mukaan ei ole oikean opin mukaista tai ainakaan se ei sisällä oikean opin kaikkia näkökulmia. Näitä virheitä olisi kaikkien nyt lähdettävä tekemään julkisesti ja runsaasti. Vain osallistumalla verkossa kirkkoa ja uskoa koskeviin keskusteluihin voidaan tavoittaa uusia kuulijoita.

Mutta jos pelätään virheitä, ei tehdä mitään. Tässä tapauksessa virheiden pelko, on tyhmyyden alku.